Hei kohtaloooooo…

imageOlen miettinyt viime aikoina paljon kohtaloa, valintoja ja sitä tapahtuvatko asiat aina niin kuin ne on tarkoitettu. Vai osoitetaanko meille tilanteita, joissa voimme valita, risteyskohtia, tienhaaroja: mennäkkö vasemmalle vai oikealle. Ja mitä niistä päätöksistä ja valinnoista lopulta seuraa, ovatko ne lopullisia. Ovatko virhevalinnat harharetkiä joilta joskus palaamme takaisin ”oikealle polulle” vai voiko jokin ovi sulkeutua lopullisesti jos valitsemme väärin.

Olen aina ollut jonkinmoinen fatalisti, uskonut kohtaloon ja siihen että asiat tapahtuvat niinkuin on tarkoitettu. Se on tuonut minulle lohtua, rauhaa. Olen tehnyt elämässäni harharetkiä, lähtenyt suuntaan joka osoittautuikin vääräksi, tai ei ainakaan siksi joka tuntui minulta, oikealta minulle. Muistan kuinka 21-vuotiaana päätin pakata kimpsut ja kampsut ja muuttaa silloisen poikaystävän luo maailman toiselle puolelle Australiaan. Olin varma että edessäni olisi uusi elämä naimisiinmenoineen ja lapsineen tämän miehen kanssa. Hyvin pian tajusin että olin tehnyt virheen. Tästä ei tule mitään, tunsin ja tiesin. Eikä siitä tullutkaan. (toim.huom. miehessä ei siis ollut mitään vikaa, hän oli ja on todellinen loistotyyppi. Emme vain olleet oikeita ja sopivia toisillemme.)

Olen myöhemmin miettinyt, että miksi ihmeessä minä silloin lähdin. Mitä minä oikein ajattelin? Monet sanoivat että se oli kyllä rohkea teko ja valinta Linda. Itse en oikein edes tuntenut tekeväni valintaa. Olin vain saanut päähäni ajatuksen, että lähden, en edes muista valinneeni tai oikein ajatelleeni asiaa. En ikinä miettinyt lähdenkö vai en, minä vain lähdin, en ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Olen miettinyt että näin taitaa olla useinkin. En minä olisi osannut valita tai päättää toisin monissa tilanteissa. Minulla ei silloin ollut viisautta tai kykyä toimia toisella tavalla. En oikein edes muista sellaisia risteyksiä joissa olisin vahvasti miettinyt kumpaan suuntaan lähtisin: olen vain mennyt.

Nyt myöhemmin minusta on tullut kyllä varovaisempi. Yritän myös olla rohkea, toimia silloin kun tuntuu että pitää toimia. Konsultoin aika paljon Yläkertaa ja kuuntelen sydäntäni ja seuraan vaistojani. Olen tuntenut voimakasta johdatusta tai varoitusta tietyistä poluista ja valinnoista, tuntenut että tämä on oikea polku tai tämä on väärä. Minua helpottaa ajatus Kohtalon Sormesta joka meitä ohjailee, se tuo minulle rauhaa. Ei kaikki olekaan omissa käsissäni, onneksi.

Minua lohduttaa Tommy Hellstenin ajatus, että vaikka on matkalla Moskovaan vaikka pitäisi olla menossa Roomaan, vaikka tulee mutkia matkaan, niitä harharetkiä, virhevalintoja, aina voi kääntyä takaisin sille polulle joka on tarkoitettu. Että lopulta kaikki tiet johtavat kuitenkin Roomaan.

Jotenkin ajatus täydestä valinnanvapausta, ilman ennakkosuunnitelmaa tai elämän punaista lankaa tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta. Että kaikki olisi vain sattumaa ja avointa, mahdollisuuksia. Tuntuu helpottavalta ajatella että tätä kaikkea ohjaa Suurempi Käsi, Korkeampi Voima, Jumala. Jonka eteen voi laskea asiat, kun ei tiedä mitä tehdä. Oprah Winfrey sanoi eräässä haastattelussa, että kun et tiedä mitä tehdä, pysähdy, hiljenny ja kuuntele. Koko kuvaa on vaikea kerralla hahmottaa, joten hiljaisuudessa kuuntele mikä on seuraava askel, mihin suuntaan on oikea matka mennä. Tuolla Jossakin ei olla koskaan hiljaa, mutta meidän täytyy pysähtyä, hiljentyä ja kuunnella. Hän joka on suurempi meitä ohjaa seuraavan askeleen. Ja sitä seuraavan. Ja sitä seuraavan.

Muistan kuinka luin kerran eräästä naistenlehdestä kirjailija Katri Mannisen haastattelun. Hän kertoi lukeneensa jostakin että hyvän päätöksen tekemiseen tarvitaan 48 tuntia mielenrauhaa. Että hätäisenä, kiireisenä ja stressaantuneena tulee tehtyä huonoja päätöksiä. Hän kertoi kuinka kerran häntä painostettiin ja suostuteltiin ostamaan auto. Kyllä sun nyt kannattais ostaa se auto sanoivat ihmiset ympärillä. Katri kertoi ettei tiennyt mitä tehdä, hän oli hämillään ja stressaantunut ja ajatteli että tehdään nyt sitten edes jotain ja ostetaan se auto. Sen muutaman vuoden jonka hän auton omisti ajoi hän sillä kaksi kertaa.

Matkanteon vaikeus

image

”Difficult roads lead to beautiful destinations”

Aloin taas pitkästä aikaa lukemaan tuota huikeaa Clarissa Pinkola-Estesin kirjaa Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Tällä kertaa alleviivasin lauseita punakynällä, jotta tietäisin palata noihin lauseisiin, uudelleen ja uudelleen.

Pinkola-Estes kirjoittaa naisen vaistonvaraisesta olemuksesta ja sen löytämisen tärkeydestä. Vaisto paljastaa meille kuka on hyvä ja kuka on paha, kirjoittaa Pinkola-Estes.

”Intuitio, vaistonvaraisuus on naisen psyyken aarre. Se on kuin taikavarpu, kuin pala kristallia, joka antaa hämmästyttävän sisäisen näkökyvyn. Se on kuin viisas vanha nainen joka on aina mukanasi ja joka kertoo täsmällisesti, mistä on kysymys, kertoo sinulle täsmällisesti pitääkö sinun kääntyä vasemmalle vai oikealle. Se on yksi villinaisen, Hänen joka tietää, La Que Saben ilmentymismuodoista.”

Mutta vaiston, intuition kuunteleminen ei ole aina mukavaa. Vaisto kertoo meille aina totuuden, ja aina sitä ei halua kuulla. Se on kuin kevätaurinko joka kirkkaalla valollaan tulvii ja tunkee kodin sisään paljastaen kaikki likatahrat ja pölyt jotka talven pimeys peitti ja piilotti. Valot voi laittaa pois tai silmät kiinni, mutta se ei muuta asioita.

Lisäksi vaaditaan rohkeutta luottaa ja vahvuutta toimia. Kestävyyttä. Joskus intuitio vaatii toimimaan vaikka ei huvittaisi. Kääntymään oikealle vaikka mieli tekisi vasemmalle. Mutta jos tuota intuitiota, vaistoaan ei ruoki (eli kuuntele) se heikkenee. Eikä riitä, että vain kuuntelee (sillä oikeastaan vaisto ei ole kuuntelua vaan toimimista varten), vaan vaaditaan lisäksi rohkeutta toimia sen mukaan. Joka kerta kun toimin sisimpäni äänen mukaan, tuo valo, tuo sisäinen lamppu joka johdattaa pimeässä, vahvistuu ja voimistuu ja sen kuunteleminen käy helpommaksi. Sisimmän mukaan toimiminen teroittaa aistit ja vaistot.

Tommy Hellsten kertoi eräässä haastattelussa intuition kuuntelemisen tuntuvan joskus siltä kuin luottaisi yhteen soluun aivoissa muiden solujen ja pelon huutaessa vastaan. Sisimmän seuraaminen on kontrollista ja varmistamisesta luopumista. Se kertoo aina vain seuraavan askeleen. Intuitio neuvoo ja johdattaa meitä eteenpäin pienen matkan kerrallaan. Meillä ei ole kotkan perspektiiviä asioihin, mutta intuitiolla, vaistolla on. Me emme voi nähdä niin kauas ja niin paljon kuin vaistomme.

Ja olen huomannut, että merkityksellisen elämän eläminen vaatii rohkeutta, sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta. Ja nuo piirteet , sinnikkyys, rohkeus, periksiantamattomuus, ne eivät ole luonteenpiirteitä joita meille joillekin on syntymästä suotu ja ovat itsestään olemassa, vaan ne ovat piirteitä jotka meissä kasvavat ja voimistuvat vaikeuksien keskellä. Ne ovat meidän kaikkien saatavilla, mutta aikamoista verta ja hikeä ne vaativat. En usko, että olisin itse koskaan vapaaehtoisesti tai omasta halustani niitä itsessäni kasvattanut, mutta kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, oli pakko. Mutta ne ovat kuin aarteita jotka on haettu todella repivän syvältä sisimmistä.

Sisäinen kompassi

Yksi kamalimmista muistoista yläasteelta olivat minusta suunnistustunnit. Muistan miten pyöräilimme Vantaan Petikon metsän laidalle, josta sitten piti lähteä kartan ja kompassin avulla etsimään rasteja. Tästä minut pelasti rakas ystäväni Heidi, jonka pari olin aina näillä suunnistusreissuilla. (Kiitos Heidi vielä avusta ja siitä kun etsit ne rastit aina meidän molempien puolesta 🙂
En vielä tänäkään päivänä osaa lukea karttaa ja koko kompassin käyttö on kauhistus. Siinä on jotain josta en ymmärrä yhtään mitään. Sen sijaan minä tykkään suunnistaa vaistollani, sisäisellä kompassillani.
Olen huomannut ja oppinut, että tuon sisäisen äänen, meidän oman GPS-järjestelmän, intuition kuuntelu on oikeastaan aina pieni hyppy tuntemattomaan. En koskaan tiedä MIKSI minun tulee seurata tai kulkea tiettyyn suuntaan. Joskus ajattelen, että se on varmaan tästä syystä, järkeistän, ja se syy on useimmiten ollut jokin aivan muu. Olen huokaissut niin monen monet kerrat helpotuksesta, että onneksi minä uskalsin ja sittenkin kuljin sinne minne sisäinen ääni johdatti, vaikka meinasin lähteä toiseen suuntaan. Vaikeaa sisäisen äänen kuuntelusta tekee sekin, ettei ole koskaan oikein sitä varmuutta, mitä niin kaipaisi. Se ääni kuiskaa, kannustaa, hellästi, joskus voimakkaasti, mutta varmuutta mistään se ei anna. Pitää vain luottaa, luottaa, luottaa. Ja kuunnella. Ei Siellä olla koskaan hiljaa,  vaan meitä kyllä johdatetaan aina. Mutta meidän pitää kuunnella.
Jossakin intuition äänen kuvailtiin olevaan tuntemuksena laajeneva ja totuudellinen. Että se vain tuntuu todelta. Se ei tunnu koskaan pakotetulta, yritetyltä, epätodelta. Vaiston, intuition seuraamisesta seuraa aina jonkinlainen rauha ja helpotus.
Eräänä helmikuisena perjantai-iltana olin väsynyt työviikon jäljiltä ja odotin vain kotiin pääsyä ja hiihtoloman aloitusta. Jokin sisälläni kuitenkin sanoi, että kotiin ei kannattaisi mennä, vaan ulos työkavereiden kanssa. Puntaroin ja pohdiskelin lähtemistä vai kotiin menemistä käyskennellessäni Helsingin keskustassa, ja mieli teki kotiin sohvalle laiskottelemaan vaikka jokin ääni sisällä sanoi että nyt kannattaisi, pitäisi ehdottomasti lähteä kyllä ulos sinne illanviettoon. Olin jo bussissa kotiin menossa kun ääni kävi niin voimakkaaksi, että hyppäsin bussista pois ja ajattelin antaa nyt sitten mahdollisuuden, toimin nyt sen mukaan. En tiennyt miksi sinne nyt pitäisi lähteä ja sieltä kotoa piti tänä iltana pysyä poissa. En ymmärtänyt ollenkaan miksi minun piti tuona iltana liittyä työkavereideni seuraan illanviettoa varten.
Luin jokin aika sitten kiinnostavan Huffington Postin artikkelin ”10 Things That Highly Intuitive People Do”. Artikkelissa puhutaan pelkän olemisen tärkeydestä, omiin maailmoihin katoamisesta, hiljaisuudesta. Tehokkuus ja kiire on myrkkyä tuolle hiljaiselle sisäiselle äänelle. Se hukkuu ja tukahtuu kaiken alle. Sitä pitää varjella ja suojella ja sitä tulee kunnioittaa.Varjella kuin arvokkainta aarretta. Ja tuo sisäinen ääni on kuin lapsi, se sisäinen lapsi, sillä se vahvistuu ja kasvaa kun sitä kuuntelee, kun se tulee nähdyksi. Luovuus, asioihin uppoutuminen vaikkapa kirjoittamalla, maalaamalla, piirtämällä, kokkailemalla, lenkkeilemällä, mikä ikinä se ”oma juttu” onkaan, niiden avulla pääsee taas kosketuksiin sinne sisimpäänsä ja voi kuulla mitä sieltä syvältä sisimmistämme meille lauletaan. Muita tuon artikkelin listaamia tärkeitä asioita joita erittäin intuitiiviset ihmiset tekivät olivat mm. se, että he kuuntelivat intuitiotaan eivätkä tukahduttaneet tai sivuuttaneet sitä, vaan ottivat sen todesta. Lisäksi he ottivat aikaa yksinololle ja yksinäisyydelle, joka edesauttoi heitä pääsemään takaisin yhteyteen sisimpänsä ja sen viisauden kanssa. Artikkelin mukaan intuitiiviset ihmiset kuuntelevat kehoaan ja sen tuntemuksia, eivät vähättele tai sivuuta sitä mitä keho heille kertoo ja miltä asiat heistä tuntuvat somaattisesti. Lisäksi he kuuntelevat uniaan ja sen viestejä ja he huolehtivat siitä että heillä on tarpeeksi ”luppoaikaa” vain olemiseen.
Minusta on aina ollut kiinnostava kuulla ja lukea ihmisten tarinoita tuon sisäisen äänen, intuition kuuntelemisesta. Mihin se johdatti, mistä se varoitti. Ehkä olen halunnut siksi lukea noita tarinoita, vahvistaakseni uskoa ja luottamusta tuon sisäisen äänen kuulemiseen, etten hylkää sitä, vaan otan sen todesta. Tämä on myös yksi mieliaiheistani ystävieni kanssa jutellessani. Olen myös huomannut, että sisäinen ääni auttaa niin pienissä kuin isoissakin asioissa. Esimerkiksi jokin aika sitten minulla oli olo, että piti lähteä tässä lähellä olevaan kauppakeskukseen, Selloon, eikä keskustaan niin kuin olin alun perin suunnitellut. Siellä olikin alennuksessa loppuunmyynnissä todella hyviä nukkumatyynyjä (olin pitkään tarvinnut uusia tyynyjä vanhojen huonokuntoisten tilalle), 7 euron kappalehintaan. Tyynyjä, joita todella tarvitsin ja  edulliseen hintaan. Joskus tulee tunne soittaa tai kertoa jokin asia jollekin henkilölle, joskus taas varoitetaan tekemästä tai sanomasta jotakin. Ja tietenkin Ne Isot Asiat, työpaikat, asunnot, ihmissuhteet, näissä olen kokenut johdatusta. On varoitettu, suojeltu joiltakin päätöksiltä, ja toisissa on johdatettu, autettu, kannustettu.

P.S Siitä helmikuisesta perjantaisesta illasta vielä,. Kun minulla oli se olo, että pitäisi lähteä ulos. No, tuona iltana tutustuin ihmiseen, josta tuli minulle hyvin tärkeä. Olenkin monet kerrat huokaissut helpotuksesta että kuuntelin tuota sisimmän poikkeuksellisen voimakasta ääntä tuona iltana.

Kadun, vol 2 . (Toiselta nimeltään ”EI TÄTÄ”)

Minulla jäi niin paljon asioita mieleen viime postauksesta, asioita joista vielä kuitenkin halusin kirjoittaa, niin päätin kirjoittaa vielä tällaisen jatkon edelliselle kirjoitukselleni.
Erityisesti halusin jakaa Elizabeth Gilbertin (tuon Eat Pray Love-kirjan kirjoittajan) jokin aika sitten kirjoittaman postauksen facebook-sivullaan, joka totisesti kolahti.
Gilbert kirjoittaa tuossa hurjia määriä jaetussa postauksessaan nimeltä ”NOT THIS” siitä, miten melkein kaikki meistä (ellei ole tehnyt kaikkea oikein ja täydellisesti, eli ei kukaan) joutuu jossakin vaiheessa elämäänsä kasvotusten kamalan hetken kanssa, jossa tajuaa että on päätynyt väärän tilanteeseen, tai ainakin huonoon tilanteeseen. Elämään väärää elämää. Tämä tilanne voi olla väärä työ, väärä ihmissuhde, väärä avioliitto, väärät opinnot, väärässä paikassa eläminen, mitä vain. Eläen jonain muuna kuin mitä oikeasti on, esittäen olevansa jotain mitä ei ole. Ja miten tämä tajuamisen hetki on harvoin mukava. Että se on tosi asiassa pelottavaa, tuo tajuaminen.
Gilbert kutsuu tätä hetkeä nimellä ”NOT THIS”, eli ”EI TÄTÄ”, sillä se voi olla ainoa asia mitä tuolla hetkellä tietää. Ei tätä. Ei tätä.
EI TÄTÄ.
Sydän sanoo ei tätä. Keho sanoo ei tätä. Sielu sanoo ei tätä.
Mutta järjen, pään on tätä vaikea hyväksyä, sillä vaihtoehto B:tä, toista suunnitelmaa ei välttämättä ole (ja pää, se tykkää että asiat ovat hallinnassa). Tämän kanssa on elettävä, koska ei ole muita vaihtoehtoja, pää sanoo.
Mutta siitä huolimatta tuo pyhä EI TÄTÄ ei jätä rauhaan.
Gilbert kertoo ystävästään, joka jätti avioliiton vuoden jälkeen vain muuttaakseen takaisin lapsuudenkotiinsa ja kohdaten muiden tuomitsemisen sekä heistä jotka jättivät turvatun työn tai eräästä joka lähti huonosta avioliitosta lapsiensa kanssa jossa elivät materiaalisesti turvattua elämää mutta henkistä pahoinvointia ja kärsimystä tuottavaa elämää, lopulta muuttaen pieneen yksiöön lastensa kanssa.
Heillä kellään ei ollut tietoa vaihtoehdosta tai siitä miten kauan kestäisi (viikkoja, kuukausia, vuosia?) kunnes asiat järjestyisivät. Mutta EI TÄTÄ ei jättänyt rauhaan. Gilbert kirjoittaa, että jos tukahduttaa tai sivuuttaa tuon huutavan ”EI TÄTÄ” äänen, saattaa jäädä jumiin ”EI TÄTÄ”-elämään lopullisesti.
Minä olen totisesti kokenut noita ”EI TÄTÄ” hetkiä. Useamman kuin kerran. Ja se on joka kerta ollut hirveää. Tajuta, että pitää tehdä jotain, todella pitää tehdä jotain, kiivetä tuon vuoren ylitse, tehdä se mitä on tehtävä, koska näin en voi elää. Tämä ei ole minua. Mukavuudenhalu meinaa välillä voittaa, koska tietää että se mitä on tehtävä, vaatii paljon. Olisi kivempaa jos kaikki olisi hyvin, ja välillä tulee uskoteltua itselleen että eihän tämä ehkä niin huono juttu olekaan. Mutta silti, se ääni sisällä, sielun ääni ja kropan huuto, se ei jätä rauhaan. Ja tietää, että on tehtävä mitä on tehtävä, vaikka se on raskasta, kipeää eikä ollenkaan helppoa tai mukavaa.
Sillä helppo ja oikea eivät aina ole sama asia (joskus, onneksi, ovat 🙂  ). Vaikea ja oikea ovat joskus sama asia, harmillisesti.
Tähän loppuun halusin vielä kirjoittaa siitä, että miten sitten voi tietää mikä on se oma polku, tai mikä on se oma kutsumus, se mitä kuuluu tehdä. En itse tiedä mistä sen tietää, mutta olen lukenut kaksi todella viisasta ajatusta tästä. Carita Hellsten sanoo, että elämäntehtävämme on haavoissamme. Ehkä se on jokin vaikeus, kärsimys, kipu jota olemme elämässämme kohdanneet, jota kautta meille avautuu polku: ehkä meillä on jotain ymmärrystä tai viisautta noiden haavojen johdosta, joka saa meidät haluamaan auttamaan heitä, joilla on samanlaisia haavoja. Glennon Doyle Melton sanoo, että mieti mikä särkee sydämesi. Mikä särkee sydämesi niin pahasti, että haluat helpottaa tuota kipua aiheuttavaa kärsimystä maailmassa.
Minä uskon, että meillä jokaiselle on lahjoja, joilla meidän on tarkoitus palvella maailmaa. Meille jokaiselle on annettu jotain (se ei välttämättä ole vain yksi asia) jolla meidän on tarkoitus tehdä hyvää tässä maailmassa, palvella. Mitä minulla on sellaista jolla voin tuoda iloa tai lohtua, helpotusta tai apua, ravistella tai herättää? Mitä minulla on joka voi auttaa tässä maailmassa, helpottaa sen kärsimystä? Millä vain alalla voi palvella ihmisiä: kampaaja ja meikkitaiteilija, ne ovat taidetta hiuksilla ja ihmisen kasvoilla, ja niillä lahjoilla voi todella tuoda hyvää oloa ja parantaa ihmisten itsetuntoa ja oloa itsestään. Sisustussuunnittelija auttaa ihmisiä tuntemaan olonsa hyväksi kodissaan, jotta siellä on mukava olla. Kaikella tekemisellä voi palvella ja auttaa. Kaikenlaisia taitoja tarvitaan.
Vielä yksi juttu, joka on pakko kertoa. Katsoin yhtä haastattelua (no, se oli se kun Oprah Winfrey haastatteli tuota Elizabeth Gilbertiä), jossa puhuttiin kutsusta, kutsumuksesta. Siitä kun meitä kutsutaan tekemään jotain. Oprah kertoi olevansa mukana elokuvahankkeessa, joka kertoi Martin Luther Kingin elämästä. Hän kertoi, että King olisi halunnut vain olla tavallisen pienen kirkon pastori, hän oli tyytyväinen elämäänsä niin, mutta sai kutsun, sisäisen kutsun ryhtyä ihmisoikeustaitelijaksi taistelemaan rotusortoa vastaan. King vastusteli kutsua, hän ajatteli ettei hänestä ole tähän, että hei Yläkerran Heppu, valitse joku toinen, en ole se ketä etsit, en minä pysty tällaiseen (eräänlainen ”ota tämä malja minulta pois”). No, lopun tarinasta tiedätte.

Kadun

Minusta yksi kummallisimmista lauseista on se, kun ihmisiltä kysytään katuvatko he jotain, ja he vastaavat, etteivät kadu mitään. Minä kadun aivan kamalasti asioita. Erityisesti sitä, miten olen kohdellut toisia ihmisiä, läheisiäni, kadun hiljaisuuttani, sitä että olen ollut hiljaa kun olisi pitänyt puhua, ja kadun puhettani, sitä kun olisi ollut oikein olla hiljaa mutta puhuin. Kadun sitä kun minulla ei ollut rohkeutta ja voimaa seurata sisimpääni, olla uskollinen sydämelleni, kun tein toisen toivomia  päätöksiä enkä omiani. Kun en uskaltanut kuunnella tai ainakaan toimia sisimpäni äänen mukaan. Kadun sitä, kun minulla ei ollut rohkeutta puolustaa heikompaa. Kadun niitä kertoja, kun en uskaltanut sanoa ”ei”, vaikka olisin halunnut. Kadun sitä kun hylkäsin itseni ja kadun sitä kun en ollut oma itseni, kun yritin olla muuta mitä olen. Kadun sanomattomia sanoja, kadun sanottuja sanoja. Tehtyjä asioita ja tekemättömiä asioita.
Brene Brown sanoo, että ”regret is a tough but fair teacher”, eli katuminen on rankka mutta reilu opettaja. Näin se taitaa olla.
Tänä aamuna katsoin videota, jossa Oprah Winfrey puhui viisaita. Hän sanoi, että kaikki polut vievät lopulta oikealle polulle. Väärien valintojen, epäonnistumisten, virheiden on vain tarkoitus herättää meidät siihen, että jokin valinta onkin huono suunta, ettei se ole ”minua”, minun polkuni, herättää kuulemaan sisimmän ääni. Että kaikki polut ja tiet vievät lopulta oikeaan paikkaan, että kaikki tiet vievät kuitenkin Roomaan, vaikka se olisi ”sotkuisen reitin”, kiertotien kautta. Että koskaan ei ole liian myöhäistä kääntyä ja vaihtaa suuntaa. Ottaa ensimmäistä askelta. Näin hetki sitten instagramissa jaetun ajatuksen, jossa luki ”Don’t cling to a mistake just because you spent a lot of time making it”, eli älä pidä kiinni virheestä vain siksi että käytit siihen paljon aikaa.

Kun kevät lopulta saapuu

image

Istun tässä keväisenä, tai oikeastaan kesäisenä iltapäivänä kotini ikkunan edessä kirjoittamassa ja kuuntelen yhtä lapsuuteni lembibiisiä ”Ein Bett im Kornfeld”, saksalaista iskelmäversiota Bellamy Brothersien hitistä ”Let Your Love Flow”:sta. Ja minä mietin, että ehkä sittenkin kevät on saapunut, myös minun elämääni.
Välillä pelkään, että takatalvi saapuu sittenkin, että nuo aukenevat ja heräävät silmut, että kylmä loskasade tulee ja tappaa ne ja kaikki alkaa taas alusta. Mutta toisaalta minä mietin, että tällä kertaa voisin uskaltaa, uskaltaa luottaa siihen, että ehkei se takatalvi tulekaan. Että kyllä huomispäivälle riittävät huomisen murheet, ja tänään voi nauttia ja iloita.
Minä elin pitkään oikeaa elämäni talvea. Niin usein ajattelin, että nyt vihdoin kevät on saapunut, aika on muuttunut, mutta kävikin niin, että uusi suruverho, kyynelten sumu astui eteeni ja vielä sen lävitse piti kulkea, kävellä. Mietin, että entä jos aina selviydyttyäni yhdestä vaikeudesta, eteeni lasketaan uusi asia, kipu, josta täytyy selvitä. Että entä jos kevät ei saavu koskaan, jos elämä on loskassa rämpimistä hamaan loppuun saakka.
Että odotan vain täällä elämän odotushuoneessa, sitä, että minun nimeni vihdoin kutsuttaisiin, että minun vuoronumeroni tulisi vihdoin.
Mutta nyt minä olen ajatellut uskaltaa. Uskaltaa olla pelkäämättä ja varautumatta talven tuloon, luottaa siihen että kevät vie lopulta myös sinne kesään 🙂

Hyvä hiljaisuus

 

Ihan hetki sitten luin Helsingin sanomien nettisivuilta erään professorin mietteitä siitä, miten tärkeää perheiden olisi vain oleilla. Ettei aina tarvitse liikkua, tehdä jotain hyödyllistä ja järkevää, tehokasta. Tämä kolahti minuun sillä olen miettinyt tätä asiaa paljon. Miten helposti minäkin olen ajatellut, että noh, tämäkin päivä meni hukkaan, en tehnyt mitään, olin vain, olisin voinut käyttää tämän päivän paljon paremmin. Ja huomannut että kuitenkin, arvokkaimmat ja kauneimmat asiat syntyvät siellä, hiljaisuudessa ja oleilussa.

Olen herkkä ja introvertti, ja senkin vuoksi aktiivinen sosiaalinen elämä ja jatkuva tekeminen on minulle mahdottomuus. Ennen minä häpesin sitä, etten pystynyt siihen, mihin minusta tuntui että muut pystyvät. Tarvitsin hiljaisuutta ja yksinoloa, oleilua. Omiin maailmoihini katoamista. Mutta nyt minä olen tajunnut, että sen ansiosta, sen oleilun ja maailmoihin katoamisen ansiosta, ehkä nämä kirjoituksetkin ovat syntyneet. Ilman sitä kaikkea oleilua ei olisi syntynyt näitä pohdintoja ja mietteitä. Jotain merkityksellistä ja arvokasta tapahtuu silloin, huomaamattamme kun vain uppoudumme johonkin, oleilemme, jotain mitä emme siinä hetkessä huomaa. Mutta oleilua, sitä ei voi suorittaa, se on jonkinlaista luottamista ehkä, hyppäystä tuntemattomaan. Luottamista siihen, että maailma ja elämä ei kaadu ja kantaa minua, vaikka nyt en ole tekemässä ja aikaansaamassa.
Muistan kerran lukeneeni artikkelin (se oli jokin tutkimus) siitä, että kiire ja tehokkuus vähentävät myötätuntoisuutta, empatiakykyä. Tämän olen minäkin huomannut. Minulla oli yksi syksy kerran, jolloin olin todella tehokas. Olin töissä, hoidin loput opinnot ja gradun loppuun. Olin oikein esimerkillisen aikaansaava tuolloin. Mutta oikeasti minä kadun tuota koko syksyä. Se aikaansaaminen ja tehokkuus, se jotenkin teki minusta kylmän ja kovan. Jokin herkkyys, pehmeys, lämpö sisällä kylmeni, kivettyi ja koveni. Saadakseni aikaan niin paljon minun piti kovettaa itseäni. Enkä minä enää halua olla sellainen. En ollut sellainen läheinen läheisilleni tuolloin millainen haluaisin olla.
Joten minä olen huomannut, että laiskottelu, hiljaisuus ja oleilu: ne ovat kuin laittaisi rahaa pankkiin tai sijoittaisi empatiakykyyn ja siihen että kuulee taas sielunsa soinnut ja äänet. Vahvistaa reittiä ja puhelinlinjoja takaisin sinne sisimpään, sieluun. Intuitiokin kuihtuu eikä saa happea ja mitä tarvitsee kiireessä ja tehossa. Hiljaisuus ja oleilu ovat sen tärkeintä ravintoainetta. Ja nyt minä tiedän miten tärkeää on varjella tuota sisintäni ja yhteyttä sinne. Mitä enemmän minä juoksen, teen ja teen ja teen, sitä kauemmaksi minä kuljen sieltä, sisimmästäni. Ja unohdan kuulla sen kaunista ääntä.